Meinaan sitä,että mihin lumet katos yön aikana.Tää on just niin tätä!

Mun elämässä ei tapahdu mitään...vai enkö vaan huomaa pieniä muutoksia,joita ehkä pidän itsestään selvyyksinä.Huomenna alkaa kevätlukukausi,jota oikeastaan odotan innolla.Ei sen suhteen,että olisin intona taas pänttäämässä uutta (vanhaa) tietoa päähäni,vaan ihan sen takia,että päivillä olis edes jotain sisältöä.Mietin monesti,että miksi elämä tuntuu niin tyhjältä,vaikka itseasiassa mun elämässä on vaikka mitä.On lapsi,joka pitää menoa yllä...on opiskelu alalle,joka oikeesti kiinnostaa mua,on työtä jota voin tehdä silloin kun ehdin/jaksan,on jopa pari hyvää ystävää...mutta silti tuntuu tyhjältä.

Millä ihmeellä ihmiset täyttää sisällään vallitsevan tyhjyyden...Tuossa jossain kirjoituksessa totesin kärsiväni yksinäisyydestä.Se on totta edelleen.millä sellaisen yksinäisyyden muka parantaa.Minä kun en kuulu niihin ihmisiin,jotka hengailevat deittipalstoilla tai baareissa.Jotenkin uskon siihen,että jos on tarkoitettu kohtaamaan jonkun,niin se ihminen kyllä tulee sitten eteen sopivalla ajalla.Mutta kuten eräs "ystäväni sanoi,niin tuskinpa ne hiekkalaatikolle ilmestyy.No ei varmaan,mutta silti en aio suostua mihkään deittikierrätykseen enkä pistämään itseäni "markkinoille".Ei se ole mua.Mutta kaipa se on hieman utopista kuvitella,että joku mut löytäisi jostain kassajonosta tai hiekkalaatikolta.Mutta jos ei,niin olkoot sitten niin.Sadan vuoden yksinäisyys alkaa tuntumaan jo aika tutulta.